MISTÄ TUNNET SÄ KRISTITYN

Muslimien ilmestyminen katukuvaan pisti suomalaisten silmiin ja huoli perinteisen kulttuurin katoamisesta nousi keskusteluun. Tosin katukuvassa oli ja on paljon enemmän niitä naisia, joilla ei ole huivia tai huntua. Mutta on tavallista olla tietämätön siitä, mitä uskontoa tai maailmankatsomusta vastaantulijat edustavat. Suomessahan uskontoa on jo kauan pidetty yksityisasiana.
 
Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajat ovat maan suola, joka antaa maun koko ruokaan tai hapate, joka hapattaa koko taikinan. Kristityt ovat lamppu, joka loistaa lampunjalasta eikä ole piilossa kuvun alla. Tämä pistää miettimään, onko minussa mitään, josta minut tunnistaisi kristityksi.
 

Mistä tunnet sä kristityn?

Kenties tyylistä kävelyn.

Kristitty näkee toiset ihmiset. Hän ei kiiruhda ohi silloin, kun voi auttaa.

Mistä tunnet sä kristityn?

Näet silmien hymyilyn.

Kristitty katsoo toista ihmistä saman vertaisena Jumalan luotuna, siskona ja veljenä.

 
Mistä tunnet sä kristityn?

Puheen kuuletko hillityn?

Kristitty ei rähjää ja kiroa, vaikka suututtaisikin. Kaikki me teemme virheitä ja erehdymme. Siksi meidän tulee sopia riidat, pyytää ja antaa anteeksi. Meillä ei ole tuomarin valtuuksia toisiamme kohtaan. Se on Jumalalle kuuluva asia.

Mistä tunnet sä kristityn?

Tunnet rakkauden säteilyn.

Kristitty pyrkii heijastamaan osakseen saamaansa Jumalan rakkautta kohtaamiensa ihmisten keskelle. Hän on ystävällinen ja sovitteleva eikä aja omaa etuaan syrjäyttäen muita.

 

Harva yltää tuollaiseen kristityn ihannekuvaan. Mutta on silläkin merkitystä, että hyvyys ja rauhassa eläminen ovat edes ihanteena. Tavoitteena ei ole rikastuminen vaan rakastaminen.

 

Aina ei ole helppoa sanoa ääneen, että olen kristitty. Ja mitä se sitten kullekin merkitsee? Vaellanko kristittynä oman elämän polkuja, istunko hiljaisena matkustajana kirkkolaivassa vai liputanko omaa uskoani rohkeasti aina, kun on tilaisuus nostaa se puheeksi? Meitä on monenlaisia ihmisiä ja siksi myös monenlaisia kristittyjä, eikä meitä ole tarkoitettu pakotettavaksi samaan muottiin.

JUMALAN SILMISSÄ KAUNIS

Tänään jaettiin koulukuvat. Luokkakuvassa aina joku näyttää hassulta. Oppilaat katsovat omia kuviaan kriittisesti. Toivottavsti kuitenkin hyväksyen.

Minulle tämä oli viimeinen luokkakuva; katsaus opettajan olemukseeni. Kasvokuvia on kertynyt melkoinen sarja. Olin ajatellut laittaa ne aikajärjestykseen sarjaksi: Näin nainen rupsahtaa. Mutta ei se onnistu. Kyllä se kuvani nainen on vähä vähältä muuttunut, mutta ei rupsahtanut.

Ihmisen on hyvä olla itsensä näköinen. Myös ikäisensä näköinen. Ehkä jonkun poimuttuneen ihon kohdan voisi keinotekoisesti kiristää, mutta se ei sitten sopisikaan kokonaisuuteen. Poskipäitä voisi pyöristää ja huulia paksuntaa, mutta eihän se iäkkään iho niitä täytteitä vuosikausia paikoillaan kannattelisi ja sitten sitä vasta oudolta näyttäisi.

Julkkishaastattelussa Anu Saagim totesi, että kauneusleikkausten pitäisi kuulua korvattavien hoitojen piiriin, ettei kadulla kulkisi rumia ihmisiä. Rumuus on hänen mukaansa verrattavissa sairauksiin, jotka pitää hoitaa. Ruma? Mitä se on? Kauneus on ihmisen silmässä, sanotaan. Rumuus on rakkaudettoman ihmisen sydämessä. Rumuus on loukkaavissa sanoissa ja huonossa käytöksessä. Sitä rumuutta ei meikeillä voi poistaa.

Vuosia takaperin jaettiin seurakunnan leirin lopuksi kaikille mukana olleille huulirasvapuikko, johon oli kirjoitettu: Jumalan silmissä kaunis. Leiriläisten joukko oli monen näköistä ja ikäistä. Oltiin kuin TV-sarjan toisenlaiset frendit. Kukaan ei toisen olemusta arvostellut. Hymyyn vastattiin hymyllä, ja mielensä pahoittanutta yritettiin lohduttaa, riidat sovittaa ja yksinäistä auttaa. Siitä se kauneus kasvoille tulee, elävä kauneus, joka ei näy vain pysähtyneissä kuvissa.

On surullista, jos lapset vertaavat koulukuviaan julkkiskuvien ihanteisiin. Hyvä koulun ilmapiiri auttaa ymmärtämään, mistä oikea kauneus tulee. Se monen näköisten luokkakavereiden hyväksyntää, hymyä ja ystävyyttä.

Oma psalmi

Pääsin Partaharjulle kirkon katekumenaatti -koulutukseen. Meitä kurssilaisia opastettiin vetämään aikuisryhmiä. Katekumenaattiryhmät keskustelevat uskosta, Raamatun tekstien sanomasta ja oman uskonelämän kysymyksistä. Helsingissä ryhmään on kutsuttu etsijöitä teemalla: Usko tai älä.

Yksi kurssin harjoituksista oli psalminomaisen mietelauseen löytäminen Partaharjun ympäristöstä. Liisa antoi tehtävän lähtökohdaksi alun: Niin kuin... Sehän on psalmeista ja virsistä tuttu: Niin kuin peura janoissansa... Niin kuin kotka siivillänsä....
Minä kuljin itsekseni vielä jäässä olevan järven rantaan; kuljin pitkin lumisia polkuja ja ylitin jo sulana juoksevan puron pientä siltaa pitkin. Istuin keväisessä metsässä ja huomasin lumella neulasia ja paljon siivellisiä kuusen siemeniä. Pienessä männyssä oli vielä vihreitä käpyjä. Siitä se ajatus lähti ja oma psalmini syntyi.
Mietteeni taisivat puhutella muitakin, sillä Kati pyysi lupaa lukea sen kaksi viikkoa myöhemmin radion aamuhartaudessa. Annoin luvan.

Herra, mitä sinä minusta tahdot?

Katson tiiviissä supussa olevaa käpyä.

Niin kuin Sinä annat siementen kypsyä

sen suomujen alla,

niin sinä valmistat minua tehtävään,

jota en tunne,

jota pelkään

enkä haluaisi ottaa vastaan.

Minun tehtäväni on vielä salattu

ja odotan,

niin kuin käpy vielä vihreänä odottaa,

että siemenet ovat valmiita,

sää otollinen

ja aika oikea suomujen avautua ja

siementen lähteä lentoon.

Sinä annat tuulen, joka levittää ne,

minne haluat.

Sinä sulatat maasta lumen,

joka virtaavana kuljettaa ne hyvälle kasvupaikalle.

Sinuun minä luotan, Herra,

enkä enää pelkää.

En vastustele,

kun tehtävän aika on edessäni.

Avaan silmäni ja korvani,

avaan sylini ja suuni

Sinun rakkautesi siementen lentää sinne,

minne sinä ne kuljetat.

Sinä olet ne antanut ja kypsyttänyt.

Sinä tiedät, missä niiden on hyvä itää

ja kasvaa.

Niin kuin yksi käpy suuressa metsässä,

niin minäkin olen pieni Sinun edessäsi

ja kuitenkin Sinulle tärkeä.

Ehkä sinäkin kohtaat kulkiessasi oman viestin: Niin kuin...

LAPSEN OIKEUS VALITA

LAPSEN OIKEUS VALITA – MISTÄ?

Olen varsin hämmentynyt joidenkin vanhempien innosta pitää lastaan pimennossa, jotta heillä olisi myöhemmin oikeus valita, mitä haluavat olla ja mihin haluavat kuulua. Tynnyrissä kasvamisesta on tullut ihanne. Mistä löytyvät silloin ne vaihtoehdot ja mihin aikuistuva nuori voi valintansa perustaa?

En ollut uskoa, kun työtoveri kertoi sukupuolettomasta kasvatuksesta. Siinähän lapsi sitten luo ihan vapaasti omaa identiteettiään, kun ei hänelle kerrota, onko hän tyttö vai poika. Nokkela lapsi huomaa kehollisen eron varmaan aika pian. Tyttöjä ja poikia on olemassa niin monenlaisia, ettei tieto sukupuolesta varmaankaan vahingoita lasta. Se vahingoittaa, jos kasvattajilla on kapea käsitys tytön ja pojan rooleista, ja lapsia pakotetaan niihin. Pakko onkin se paha asia, ei se, että on tyttö tai poika!

Lasta ei saa kastaa, jotta hän voisi myöhemmin valita, mihin uskontoon haluaa liittyä. Mistä lapselle kehittyy käsitys siitä, mitä uskonnollisuus on? Eihän uskonto ole mitään, jos isä ja äiti eivät pidä sitä edes sen arvoisena, että lapsi otetaan mukaan heidän yhteisöönsä ja lapselle opeteta, mihin he itse uskovat. Kaikkien vanhempien luulisi haluavan lapselleen parasta. Kristitylle parasta on elää Jeesuksen seurassa ja Hyvän Jumalan varjeluksessa. Myös elämisen taidot ja tieto hyvästä ja pahasta tulee ihmislapselle uskonnollisen tai aatteellisen kasvatuksen kautta. Tiedon murujen noukkiminen itse sieltä täältä on rankka velvoite lapselle.

Eräs kirjoittaja perusteli lapsen kastamattomuutta sillä, etteihän lapsia liitetä puolueisiinkaan. No, puolueissa on on omat sääntönsä ja lapsille ja nuorille omat järjestönsä. Kyllä monen kommunistin lapset saivat tutustua aatteeseen paitsi kotona myös pioneereissa. Sosiaalidemokraateilla on edelleenkin Nuoret Kotkat. Onhan partiokin välittämässä lapsille omaa arvomaailmaa. Toiminta näissä kaikissa on osittain samanlaista. On tärkeää, että on jokin pohja, johon peilata niitä arvoja, joita myöhemmin kohtaa. Vanhempien on siedettävä kaiken kyseenalaistaminen ja nuoren myöhemmät valinnat. Ei pahaa ole opetus ja kasvatus, vaan vanhempien suvaitsemattomuus ja yksisilmäisyys.

Vielä kysyisin, millä lapset puolustautuisivat kaikenlaista mielikuvamainontaa ja viihdetuotannon villityksiä vastaan, jos vanhempien arvomaailmaa ei saisi lapsille siirtää. Onko hetkessä elävä kuluttaja valinnan vapautta korostavien vanhempien ihanneaikuinen?

Minä jään odottamaan, mitä lasten seuraavaksi on voitava itse valita. Ehkä lapsille ei saisi kertoa heidän kansalaisuuttaan. Tai ehkä vanhempia kielletään puhumasta lapsille, jotta nämä voisivat valita myöhemmin oman äidinkielensä.

Ei koskaan yksin

Sun lapsenuskos säilytä,
se on sun paras ystäväs.
Maailman aarteet tomu vaan
rinnalla uskon lapsekkaan.

Tämä runo oli kirjoitettu minun kouluaikaiseen muistokirjaani. Lapsen lailla uskominen on myös Raamatussa annettu meille esimerkiksi. Mutta on vanhempia, jotka eivät halua puhua lapsille uskon asioista, jotta he voivat sitten isompina itse valita, mihin uskovat. Valita mistä? Miten voi valita jotakin, mitä ei ole saanut koskaan tietää, tuntea tai kokea.

Onneksi on lapsia, jotka ovat saaneet kuulla Raamatun kertomuksia ja pohtia niitä. Monta kertaa sellaiset lapset ovat minuakin uskossa opettaneet. Eräs unohtumaton opetus koski yksin olemista.

Televisiokeskustelijat loivat 10 uutta käskyä, joiden tulisi auttaa ihmisiä hyvässä elämässä. Yksi niistä kiteytettiin sanoihin: Älä jätä yksin. Yksin olemiseen liittyy turvattomuutta, pelkoa ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Kehittyvään itsetuntoonkin se vaikuttaa. Se, että välillä haluaa olla yksin on eri asia kuin se, että jätetään yksin. Huoli yksin jätetyistä ihmisistä kuuluu nykyään monissa puheissa ja näkyy monissa kampanjoissa.

Takavuosina toisen luokan oppilaani täydensivät äidinkielen tunnilla virkkeitä, joiden alku oli monisteessa annettu. Eräs virke alkoi sivulauseella: Kun olen yksin, ____. Pyhäkoulua käynyt poika nousi paikaltaan ja tuli kertomaan opettajalle ongelmastaan. Tai ei se mikään ongelma ollut. Hän ei osannut keksiä tuohon lauseeseen mitään jatkoa.
- En mä ole koskaan yksin, kun on Jeesus, hän totesi.

Onko jonkun mielestä huono asia, jos lapselle tarjotaan turvaksi Jeesus. Koskaan ei tarvitse tuntea olevansa yksin. Vaikka usko ei säilyisi aivan lapsenuskona aikuisikään asti, on turvallinen olo ja Jeesuksen rakkauden kautta hyväksytyksi tuleminen varmasti tuonut elettyyn lapsuuteen paljon hyvää ja pitänyt poissa paljon pahaa.

Ilo annettu jaettavaksi

ILO ANNETTU JAETTAVAKSI

Teimme tokaluokkalaisten kanssa savesta kynttilänjalat. Ehdotin, että niistä saisi vaikka hyvän joululahjan äidille. Jotkut lapset hämmentyivät. Tuli sellainen tuntu, etteivät lapset nykyperheissä useinkaan anna joululahjoja. Ehkei se sovi tähän Joulupukki-kulttuuriin. Vahinko. Sillä kaikista kutkuttavinta on antamisen ilo ja se jännitys, kun odottaa toisen avaavan itse laitetun paketin. Ja jo lahjojen miettiminen ja tekeminen synnyttää paljon hyviä ajatuksia sekä toisia, että omaa itseä kohtaan.

Minun varhaislapsuudestani muistan joulupukin vain Aku Ankka -lehden jutuista. Paketteja tuli Afrikkaan sukulaisilta ja joiltakin lähetystyön ystäviltä, jotka tunsivat perheemme. Me myös teimme itse joitakin lahjoja. Myöhemmin Suomessakin ostimme tai teimme lahjoja toinen toisillemme.

Opettajana joudun olemaan aika varovainen tästä aiheesta jutellessamme. On parasta kuunnella, kun lapset keskustelevat keskenään ja pohtivat sitä, kuka lahjat oikeasti maksaa. Jos minulta jotain kysytään, niin vastaan rehellisesti, mutta perheiden perinteitä kunnioittaen. Lahjojen antaminen on  kuitenkin itselleni ollut jouluissa niin tärkeää, että toivoisin kaikkien lasten saavan kokea jo varhain saman ilon.

Kaikki tietävät, ettei kaikkia lahjoja tarvitse ostaa rahalla. Iloa voi jakaa silläkin, että muistaa, juttelee ja kuuntelee. Tänä vuonna osui kohdalleni Maaria Leinosen joulurunosta katkelma:
Kukaan ei niin köyhä
ettei jaettavaksi
ystävällisyyden lahjaa
kukaan ei niin rikas
ettei sitä tarvitsisi.

SEURAKUNTARÄPPI

Riihimäen seurakunnassa oli piispantarkastus. Piispa Matti Repo on helppo kohdattava. Hän keskustelee, kuuntelee ja on kiinnostunut ihmisistä. Siksi ei ihan hirveästi jännittänyt vetää loppujuhlassa tätiräppiä. Esitin sen ensimmäisen kerran jo vuonna 2004, mutta lämpenin sille uudelleen, kun työntekijöiden ja luttamushenkilöiden keskusteluissa tuli nyt esille samoja aiheita. Koska räppäilyni sai sunnuntaina 7.10. yleisöltä hyvää palautetta, rohkenen julkaista sen kokonaisuudessaan. Tosin se julkaistiin jo Opettajien Lähetysliiton lehdessä: Maan ääriin 1/2005. Eihän se ihan sama ole ilman ääntä ja rytmiä.

SEURAKUNTARÄPPI

Ne, jotka messuissa istuu ja Jeesuksest kuulee,

varmaan luulee,

että kaikki, jotka peruskoulun lopettaa,

tietää, mitä Raamattu opettaa.

Muttei Jeesusta voi opettaa ku jotakin saksaa.

Vaikka jaksaa kuunnella, ei se aina natsaa.

Voishan tota Raamattuu itsekin lukee,

jos sais vähän tukee

ja tulis hyvä tunne,

kun ne,

jotka uskoo ja jotakin tajuu

antais vähän hajuu,

mitä ne tietää tästä elämästä

ja auttais sokkona sohivat pois pimeästä.

On toi Pyhä Henki, siunaus ja rakkaus

joo – ja armoo,

siin on aikamoinen pakkaus.

Muttei siit voi mitään tietää,

eikä sitäkään, ettei tiedä,

jos ei siedä

koko uskovaisten touhuu ja hurskasta hymyy,

kun ne nurkissaan lymyy.

Pitäis sietää erilaisii ihmisii,

ottaa kädestä kii

ja yhdessä kulkee

eikä toisenlaisii heti jengistä pois sulkee.

Lehdet kertoo, ett täytyy olla kaunis ja rikas

ja, jos et sitä oo, se on sun oma vikas.

Jos mokaat trendikkäät jutut,

niin kaverit ja tutut

on pian entisii ja hävii.

Ei kukaan kaipaa seuraansa luuserii.

Ihan turhaan sitä vauhkona rahaa vuollaan.

Me ollaan ihmisiä vaan, sitten kun kuollaan.

Ei siinä oo eroo,

ei oo tyhmää ei neroo,

ei siveetä ja hutsuu,

kun Jumala kutsuu.

Mitä tekee Jeesukseen uskovat,

kun kuilut kasvaa ja jakaa porukat.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Rakkautta

on seurakunta – no joo on, mutta

ei synny uutta,

ei löydy totuutta,

ei kerry ansiopisteillä taivasosuutta.

Pitää sietää erilaisii ihmisii,

eiks nii,

ottaa kädestä kii

ja yhdessä kulkee

eikä ulos sulkee

ketään Jumalaa etsivää kulkurii.

JUMALAN LAHJOJA VEROTTOMANA KÄTEEN

JUMALAN LAHJOJA VEROTTOMANA KÄTEEN

Moottoritie on lavea tie ja sitä ajetaan vauhdilla. Ei siinä ehdi kuski paljon maisemia katsella, vaikka meluvalli vaihtuisikin välillä verkkoaitaan. Toista on kaidalla metsäpolulla, jossa kulkiessamme voimme pysähdellä ja katsella ympärillemme. Tunnemme tuoksut ja voimme omin käsin koskettaa kaikkea lähellämme olevaa..

Eräänä syksynä oli pyhäkoulussa aiheena lavea ja kaita tie. Oli metsämarjojen ja sienien poimimisen aika ja mieleeni tuli ajatus siitä, kunka nuo aivan ilmaiset Jumalan lahjat jäävät monelta vauhdilla moottoritietä ajavalta huomaamatta. Niille, jotka liikkuvat kävellen metsäpolkuja pitkin on luonnon sato käsien ulottuvilla. Voimme siirtää katseemme ruohikkoon, sammalmättäille ja puiden oksille. Ja siellä niitä lahjoja on: kantarelleja, mustikoita, pihlajanmarjoja.

Lavean tien kulkijalla on kiire. Trendit ja raha on tärkeää. Pitää tienata, jotta voi ajaa omalla autolla liikekeskusten marketteihin ostamaan pakattuja puolivalmisteita. Ei silloin tule mieleen kiittää Jumalaa kasvun antaneista sateista, auringonpaisteesta ja hyvästä sadosta. Kaupan hyllyjen ruokaa pidetään itsestään selvyytenä , ihmisten työn luonnollisena tuloksena. Ja on aivan hyväksyttävää, että kauppojen ruoka kuuluu niille, joilla on ostovoimaa.

Suomen metsissä on nyt taas ilmainen anti. Tarjolla on syötävää ja säilöttävää kaikille, jotka jalkautuvat poluille isommilta teiltä. Ei mene mitään osuutta valtioille tai pankeille niistä sienistä ja marjoista, jotka itse metsästä haetaan. Mutta Jumalan ilmaisesta lahjasta voi kiitollinen poimija kyllä antaa eteenpäin jotakin niille, jotka eivät itse pääse metsäpoluille kulkemaan.

JUHLAT LIVENÄ

JUHLAT LIVENÄ

Juhlat kuin juhlat aloitetaan maljan kohotuksella. Malja äidille, ylioppilaalle, hääparille, syntymäpäiväsankarille. Jokohan ripille päässeitäkin onnitellaan kuohuvilla juomilla. Itse konfirmoidut päivänsankarit vetäytyvät huhupuheiden mukaan lahjojen saamisen jälkeen puistoihin oluet ja siiderit kasseissa. En usko näiden juttujen kuitenkaan koskevan suurta joukkoa nuoria.

Eipä nuo aikuistenkaan juhlien juomatarjoilut aina alkumaljoihin jää. Kahvin ohessa ja sen jälkeen otetaan yhdet ja toiset pienet. Ruokajuomien jälkeen on vuorossa seurustelujuomat ja saunajuomat. Hauska yhdessäolo voi muuttua ikimuistamattomaksi tapahtumaksi, jota katsotaan myöhemmin vain toisten tallentamina kuvina. Huonolle käytökselle ei tarvita selityksiä, kun juhlitaan. Humalassa ei olla oikeasti yhdessä eikä läsnä.

Pidin 1980-luvulla Patastenmäessä ja Peltosaaressa Toivonliiton raittiuskerhoa. Niitä oli monessa koulussa Riihimäellä. Vuosisuunnitelmaan liitettävään kuvaukseen kerhosta merkitsin tavoitteeksi: Lapset oppivat olemaan yhdessä ja pitämään hauskaa ilman päihdyttäviä aineita. Pidän sitä vieläkin yhtenä tärkeänä kasvatustavoitteena.

Juhlimisen malli tulee kotoa ja läheisiltä aikuisilta. En usko, että televisiosarjojen ja elokuvien merkitys on suuri. Jos niiden elämä siirtyisi todellisuuteen, nuorilla olisi myös malli sadoista eri tavoista tehdä murha. Motiivi juhlimiseen on onneksi voimakkaampi.

Raittiit juhlat eivät ole hyväksi vain lapsille. Perhejuhlat ovat parhaimmillaan sellaisia, että kaikki voivat olla yhdessä ja henkisesti läsnä. Eletään yhteisiä kokemuksia, joista pienien särähtelyjenkin jälkeen jää hyvä tunne. Yhteinen ilonpito ei ole aina ihan helppoa, sillä se edellyttää avoimmuutta, tutustumista ja toisten huomioon ottamista. Hyvässä seurassa voi olla turvallisesti spontaani, eikä humaltuminen tee ilosta sen aidompaa kuin selvin päin nauraminen. Hyvän tavan juhlia voi opetella. Sen voi opetella myös yhdessä lasten kanssa.

Näin meitä ravitaan

NÄIN MEITÄ RAVITAAN

Miksi kaikki lehdet kirjoittavat juuri nyt kuolemasta ja läheisten menettämisen tunteista?

Mistä syystä se on noussut esille juuri tässä kuussa, kun Mummo, mieheni äiti, jätti tämän elämän.

Niinhän se on, että huomiomme kiinnittyy kaiken ympäröivän elämän ja tietotulvan vilinässä siihen, mikä on meille omakohtaista. Silloin, kun odotin esikoistamme, oli Helsinki täynnä lastenvaunuja ja odottavia äitiä. Ja Riihimäki täyttyi koirista, kun saimme miniän ystävättären koiran hoitaaksemme.

Päivittäisen työmatkan varrelta huomaa polkupyörät silloin, kun miettii uuden hankkimista, pihakukat silloin, kun suunnittelee oman pihan istutuksia ja piipunsuojat, kun nuohooja on käynyt ja suositellut sellaisen hankkimista. Ja kevään odotus saa korvat kuulemaan talitiaisen, viherpeipon ja keltasirkun laulua. Mutta peipposen liverryksen kuulemisen jälkeen ne herkistyvät taas muille äänille.

Saman tapaista olen kokenut Raamatun lukemisessa. Sanan aika -kirjan tai Päivän tunnussanan tekstit tuntuvat kolahtavan usein kohdalle, koska irrallisista Raamatun kohdista nousevat esiin juuri ne, jotka osuvat omaan päivän tilanteeseen. Voi olla, että niitä tulkitseekin itselle sopivaksi, jos ja kun ei luettavana ole kokonaisia lukuja. Saarnatkin puhuttelevat minua varsin valikoiduin osin. Mutta onko se huono asia? Eikö siinä juuri näy, kuinka rikas kirja Raamattu voi olla. Se puhuttelee meitä henkilökohtaisesti ja tarpeidemme mukaisesti uudelleen ja uudelleen. Milloin lohduttaen, milloin rohkaisten; milloin kehottaen ja milloin armoa julistaen.

Tämän kuukauden aikana keskustelu on monen tutun ja ystävän kanssa mennyt meitä edeltäneen sukupolven kuoleman kohtaamiseen. Kiitollisuuden ja kaipauksen tunteet liikuttavat mieltä; välillä itkettävät ja välillä antavat syvän rauhan. Ja kuin kaiken huipennukseksi tänään, Marian päivänäkin, veisattiin messun ja koko Virsiviikon päätökseksi virsikirjan viimeinen virsi 632: Nyt ylös sieluni mullasta nouse tästä, jo riennä eteen taivaan valtaistuimen!