lauantai 3. joulukuuta 2011

Musta ja valkoinen joulukirkko

MUSTA JA VALKOINEN JOULUKIRKKO

Tämän ikäisten kuuluu aina välillä muistella lapsuusjouluja. Ambomaalta muistan kaksi erilaista joulukirkkoa. Toiseen mentiin aamun pimeydessä Onayenan lähetysasemalla. Valaisevia tulia oli asetettu reunustamaan tietä ja sisäänkäyntiä. Me suomalaiset olimme ainoita valkoihoisia seudulla, sillä Ambomaa oli bantustan, mustien reservaatti. En neljä-viisivuotiaana kuitenkaan ymmärtänyt sitä, että asuimme Ambomaalla erityisluvalla. Maassa toteutettiin tuolloin Etelä-Afrikan apartheid -politiikkaa, joka uskoi afrikkalaisten ja eurooppalaisten olevan eri rotuja, joita ihmisten ei tule sekoittaa. Kotimme ei tätä politiikkaa tukenut ja leikkikavereiden ja perhetuttavien kanssa tultiin läheisiksi suomeksi, ndongaksi ja vähän muillakin kielillä. 

Toinen joulun ajan lapsuusmuisto on niin ikään Lounais-Afrikasta, Swakopmundin saksalaisesta kirkosta. Siellä oli pappi, joka oli Ville Vallattoman isän näköinen ja saarnasi kovasti käsillään huitoen. En ymmärtänyt kieltä, mutta tiesin, mitä kirkossa tapahtuu ja mistä puhutaan. Lauluista osa oli tuttuja. Saimme jumalanpalveluksen lopuksi hakea jostain takahuoneesta Jeesuksen kuvia. Yhtään mustaihoista perhettä ei kirkossa ollut. Se olisi ollut luultavasti lain vastaista. Olihan puistojenkin penkit erotettu kylteillä: europians only tai noneuropians only. Junan vaunussakaan ei saanut istua kuin yhden rotuluokituksen matkustajia. (Ihon väristä sitä ei aina erottanut, vaan papereista. Olihan Martti Rautasen tytärkin, kuku Johanna, ei valkoinen, vaikkei sitä päältä huomannut.)

Isämme saarnasi Swakopmundissa myös mustien kirkossa. Se oli lähellä mustien hökkelikylää, jonka läpi kulkiessamme pidin nenästä kiinni. Isän hautajaisissa oli suuri joukko bantustaneista valkoihoisten ja teollisuuden palvelukseen tulleita ambolaisia ja hereroita. Joulun aikaa sekin oli. Isä oli joulukuun viides päivä täyttänyt 37 vuotta ja kahdentenatoista päivänä seisoimme me kaikki neljä lasta äitimme kanssa hänen kuolinvuoteellaan. Haudan äärellä puhui pappeja kolmesta kirkosta: Suomen kirkosta, Ambo-Kawangon kirkosta ja saksalaisesta kirkosta. En usko, että kukaan edes ajatteli oliko se sopivaa tai lain hengen mukaista.

Minulle maailma oli silloin sellainen kuin oli. Tänä aikana tuntuu viisaammalta, ettei edes kerro lapsille, että joskus kaikki eivät päässeet samaan joulukirkkoon. Vähän isommille voi kertoa, että ennen kuviteltiin, että ihmiset voi ja kuuluu jakaa rotuihin. Mutta samalla voi kertoa, että Raamatun Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Jouluseimen äärellä olivat paimenet ja muista maista tulleet tietäjät tasavertaisina ottamassa vastaan samaa ilosanomaa. Jeesus tuli keskellemme, ettei yksikään joutuisi eroon Jumalasta.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Elämän laulut

30.11.2011

ELÄMÄN LAULUT

Kuuntelin Mahalia Jacksonia. ”Abide with me” on aina yhtä vaikuttava. Pidän siitä virtenäkin: Oi Herra luoksein jää jo ilta on. Minulla on vanhoja rakkaita vinyylilevyjä, joita on ihana kuunnella aika ajoin. Ei niitä ole suurta määrää, noin kolmenkymmenen sentin rivi. Jotkut levyistäni ovat jumalanpalveluksiani silloin, kun en ehdi messuun. Joinakin pyhinä olisin voinut ehtiäkin, mutta mieli kaipasi yksin oloa. Liekit -musikaali on sellainen jumalanpalveluslevy, joka ei koskaan petä.

Eräs oppilaani kertoi ladanneensa puhelimeensa juuri viisitoista uutta biisiä. Mainoksissa luvataan viihdelaitteisiin kaupan päällisiksi tuhansia musiikkikappaleita. On aika sattumanvaraista, mitä niistä kukin kuuntelee. Miksi kaikkea pitää olla niin paljon? Tuleeko niistä mitään kappaletta kuunnelluksi niin usein, että siitä tulisi itselle oma ja tärkeä. Aina haetaan uutta ja uutta, eikä mikään tunnu toista merkittävämmältä.

Hengellisten laulujenkin määrä on nykyisin melkoinen. Erilaisissa kirkon tilaisuuksissa lauletaan eri laulukokoelmia. Veisataan , lauletaan ja ylistetään. Eri ikäisille tarjotaan omia lauluja uusista laulukirjoista. On yhä vähemmän niitä sanoja ja säveliä, joita osataan laulaa kaikki yhdessä. Toivon kuitenkin, että kaikki löytävät lauluja, jotka tulevat rakkaiksi; sellaisia, joita on vuosi vuoden jälkeen hyvä kuunnella tai laulaa. Hyvästä hengellisestä laulusta, jonka muistaa ulkoa, voi tulla siunaava ja rauhoittava rukous, pieni jumalanpalvelus silloin, kun ei ehdi tai tahdo mennä toisten laulavien joukkoon. Ulkoa opitut sanat voi laulaa itselleen milloin ja missä vain.

Me aikuiset voimme olla antamassa lapsille lahjaksi rakkaita lauluja. Uskalletaan laulaa lasten kanssa joitakin ihania, yhteiseen elämään kuuluvia lauluja aina uudelleen ja uudelleen, jotta ne saavat tulla omiksi ja tärkeiksi. Mutta onhan se niinkin, että viime kädessä kukin valitsee elämänsä laulut itse.

torstai 10. marraskuuta 2011

Tervetuloa!

Tervetuloa blogiini. Blogi on avattu 10.11.2011. - Tervetuloa uudelleen!