Joulujuhlissa tuli taas lauletuksi, että vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään. Riihimäen kaupungin vapaaehtoistyön keskuksessa, Virsussa, on seinällä jonkun oivallus, joka kuuluu tähän tapaan: Emme ole leikkimättä siksi, että olemme vanhoja vaan olemme vanhoja siksi, että emme enää leiki. Tiedetään, että mielikuvituksella ja huumorilla on osuutta elämän laatuun.
Meillä oli koulussa lelupäivä. Huolestuin siitä, kun lasten nukeilla ja muilla leluilla ei ollut kaikilla edes nimiä. Osa leluista oli aikuisten lapsille tekemien TV-sarjojen ja elokuvien jo valmiiksi luomia hahmoja. Ajattelin, miten leluille valmiiksi annetut ominaisuudet ja toimintamallit kahlitsevat leikkimistä. Leikeissähän pitäisi saada työstää omassa elämässä tapahtuvia asioita, käsitellä yhdessä maailman ilmiöitä ja harjoitella toisten lasten kanssa sosiaalisen elämän taitoja. (Jopas kuulostaa hauskalta!)
Seuraavalla viikolla rauhoituin. Käsityötunnilla tehdyt punatulkuiksi aiotut tupsut saivat ekaluokkalaisten käsissä mitä erilaisempia rooleja. Niille juteltiin ja niille tehtiin koteja. Ne myös taistelivat ja syöksyivät rotkoihin. Luultavasti kaikki angry birdsit ja barbietkin saavat leikeissä uuden elämän ihan lasten omista päistä ja sydämistä. Aikuisten markkinointikikat eivät lapsen silmin maailmaa katselevan ajattelua ja mielikuvitusta pysty sittenkään tappamaan, jos lasten omille leikeille annetaan aikaa.
Jeesus asetti opetuslasten keskelle lapsen esimerkiksi ihan toisesta syystä. Mutta eikö myös pienen lapsen nähtyjen, kuultujen ja koettujen asioiden mielessä työstäminen ole meille aikuisille hyvä esimerkki. Kaikkia meille tyrkytettyjä asioita ei pidä ottaa sellaisenaan heti omaksi. Niitä voi vähän toisten kanssa jutellen ja leikkien työstää. Siten hetkellisistä villityksistä erottuu vakavasti otettavat, meille hyvät asiat, joista paarhaat kantavat meitä pitkään elämässä eteenpäin. Ei leikki ole kiellettyä hengellisenkään elämän hoitamisessa.
