ILO ANNETTU JAETTAVAKSI
Teimme tokaluokkalaisten kanssa savesta kynttilänjalat. Ehdotin, että niistä saisi vaikka hyvän joululahjan äidille. Jotkut lapset hämmentyivät. Tuli sellainen tuntu, etteivät lapset nykyperheissä useinkaan anna joululahjoja. Ehkei se sovi tähän Joulupukki-kulttuuriin. Vahinko. Sillä kaikista kutkuttavinta on antamisen ilo ja se jännitys, kun odottaa toisen avaavan itse laitetun paketin. Ja jo lahjojen miettiminen ja tekeminen synnyttää paljon hyviä ajatuksia sekä toisia, että omaa itseä kohtaan.
Minun varhaislapsuudestani muistan joulupukin vain Aku Ankka -lehden jutuista. Paketteja tuli Afrikkaan sukulaisilta ja joiltakin lähetystyön ystäviltä, jotka tunsivat perheemme. Me myös teimme itse joitakin lahjoja. Myöhemmin Suomessakin ostimme tai teimme lahjoja toinen toisillemme.
Opettajana joudun olemaan aika varovainen tästä aiheesta jutellessamme. On parasta kuunnella, kun lapset keskustelevat keskenään ja pohtivat sitä, kuka lahjat oikeasti maksaa. Jos minulta jotain kysytään, niin vastaan rehellisesti, mutta perheiden perinteitä kunnioittaen. Lahjojen antaminen on kuitenkin itselleni ollut jouluissa niin tärkeää, että toivoisin kaikkien lasten saavan kokea jo varhain saman ilon.
Kaikki tietävät, ettei kaikkia lahjoja tarvitse ostaa rahalla. Iloa voi jakaa silläkin, että muistaa, juttelee ja kuuntelee. Tänä vuonna osui kohdalleni Maaria Leinosen joulurunosta katkelma:
Kukaan ei niin köyhä
ettei jaettavaksi
ystävällisyyden lahjaa
kukaan ei niin rikas
ettei sitä tarvitsisi.
