NÄIN MEITÄ RAVITAAN
Miksi kaikki lehdet kirjoittavat juuri nyt kuolemasta ja läheisten menettämisen tunteista?
Mistä syystä se on noussut esille juuri tässä kuussa, kun Mummo, mieheni äiti, jätti tämän elämän.
Niinhän se on, että huomiomme kiinnittyy kaiken ympäröivän elämän ja tietotulvan vilinässä siihen, mikä on meille omakohtaista. Silloin, kun odotin esikoistamme, oli Helsinki täynnä lastenvaunuja ja odottavia äitiä. Ja Riihimäki täyttyi koirista, kun saimme miniän ystävättären koiran hoitaaksemme.
Päivittäisen työmatkan varrelta huomaa polkupyörät silloin, kun miettii uuden hankkimista, pihakukat silloin, kun suunnittelee oman pihan istutuksia ja piipunsuojat, kun nuohooja on käynyt ja suositellut sellaisen hankkimista. Ja kevään odotus saa korvat kuulemaan talitiaisen, viherpeipon ja keltasirkun laulua. Mutta peipposen liverryksen kuulemisen jälkeen ne herkistyvät taas muille äänille.
Saman tapaista olen kokenut Raamatun lukemisessa. Sanan aika -kirjan tai Päivän tunnussanan tekstit tuntuvat kolahtavan usein kohdalle, koska irrallisista Raamatun kohdista nousevat esiin juuri ne, jotka osuvat omaan päivän tilanteeseen. Voi olla, että niitä tulkitseekin itselle sopivaksi, jos ja kun ei luettavana ole kokonaisia lukuja. Saarnatkin puhuttelevat minua varsin valikoiduin osin. Mutta onko se huono asia? Eikö siinä juuri näy, kuinka rikas kirja Raamattu voi olla. Se puhuttelee meitä henkilökohtaisesti ja tarpeidemme mukaisesti uudelleen ja uudelleen. Milloin lohduttaen, milloin rohkaisten; milloin kehottaen ja milloin armoa julistaen.
Tämän kuukauden aikana keskustelu on monen tutun ja ystävän kanssa mennyt meitä edeltäneen sukupolven kuoleman kohtaamiseen. Kiitollisuuden ja kaipauksen tunteet liikuttavat mieltä; välillä itkettävät ja välillä antavat syvän rauhan. Ja kuin kaiken huipennukseksi tänään, Marian päivänäkin, veisattiin messun ja koko Virsiviikon päätökseksi virsikirjan viimeinen virsi 632: Nyt ylös sieluni mullasta nouse tästä, jo riennä eteen taivaan valtaistuimen!
