Ilo annettu jaettavaksi

ILO ANNETTU JAETTAVAKSI

Teimme tokaluokkalaisten kanssa savesta kynttilänjalat. Ehdotin, että niistä saisi vaikka hyvän joululahjan äidille. Jotkut lapset hämmentyivät. Tuli sellainen tuntu, etteivät lapset nykyperheissä useinkaan anna joululahjoja. Ehkei se sovi tähän Joulupukki-kulttuuriin. Vahinko. Sillä kaikista kutkuttavinta on antamisen ilo ja se jännitys, kun odottaa toisen avaavan itse laitetun paketin. Ja jo lahjojen miettiminen ja tekeminen synnyttää paljon hyviä ajatuksia sekä toisia, että omaa itseä kohtaan.

Minun varhaislapsuudestani muistan joulupukin vain Aku Ankka -lehden jutuista. Paketteja tuli Afrikkaan sukulaisilta ja joiltakin lähetystyön ystäviltä, jotka tunsivat perheemme. Me myös teimme itse joitakin lahjoja. Myöhemmin Suomessakin ostimme tai teimme lahjoja toinen toisillemme.

Opettajana joudun olemaan aika varovainen tästä aiheesta jutellessamme. On parasta kuunnella, kun lapset keskustelevat keskenään ja pohtivat sitä, kuka lahjat oikeasti maksaa. Jos minulta jotain kysytään, niin vastaan rehellisesti, mutta perheiden perinteitä kunnioittaen. Lahjojen antaminen on  kuitenkin itselleni ollut jouluissa niin tärkeää, että toivoisin kaikkien lasten saavan kokea jo varhain saman ilon.

Kaikki tietävät, ettei kaikkia lahjoja tarvitse ostaa rahalla. Iloa voi jakaa silläkin, että muistaa, juttelee ja kuuntelee. Tänä vuonna osui kohdalleni Maaria Leinosen joulurunosta katkelma:
Kukaan ei niin köyhä
ettei jaettavaksi
ystävällisyyden lahjaa
kukaan ei niin rikas
ettei sitä tarvitsisi.

SEURAKUNTARÄPPI

Riihimäen seurakunnassa oli piispantarkastus. Piispa Matti Repo on helppo kohdattava. Hän keskustelee, kuuntelee ja on kiinnostunut ihmisistä. Siksi ei ihan hirveästi jännittänyt vetää loppujuhlassa tätiräppiä. Esitin sen ensimmäisen kerran jo vuonna 2004, mutta lämpenin sille uudelleen, kun työntekijöiden ja luttamushenkilöiden keskusteluissa tuli nyt esille samoja aiheita. Koska räppäilyni sai sunnuntaina 7.10. yleisöltä hyvää palautetta, rohkenen julkaista sen kokonaisuudessaan. Tosin se julkaistiin jo Opettajien Lähetysliiton lehdessä: Maan ääriin 1/2005. Eihän se ihan sama ole ilman ääntä ja rytmiä.

SEURAKUNTARÄPPI

Ne, jotka messuissa istuu ja Jeesuksest kuulee,

varmaan luulee,

että kaikki, jotka peruskoulun lopettaa,

tietää, mitä Raamattu opettaa.

Muttei Jeesusta voi opettaa ku jotakin saksaa.

Vaikka jaksaa kuunnella, ei se aina natsaa.

Voishan tota Raamattuu itsekin lukee,

jos sais vähän tukee

ja tulis hyvä tunne,

kun ne,

jotka uskoo ja jotakin tajuu

antais vähän hajuu,

mitä ne tietää tästä elämästä

ja auttais sokkona sohivat pois pimeästä.

On toi Pyhä Henki, siunaus ja rakkaus

joo – ja armoo,

siin on aikamoinen pakkaus.

Muttei siit voi mitään tietää,

eikä sitäkään, ettei tiedä,

jos ei siedä

koko uskovaisten touhuu ja hurskasta hymyy,

kun ne nurkissaan lymyy.

Pitäis sietää erilaisii ihmisii,

ottaa kädestä kii

ja yhdessä kulkee

eikä toisenlaisii heti jengistä pois sulkee.

Lehdet kertoo, ett täytyy olla kaunis ja rikas

ja, jos et sitä oo, se on sun oma vikas.

Jos mokaat trendikkäät jutut,

niin kaverit ja tutut

on pian entisii ja hävii.

Ei kukaan kaipaa seuraansa luuserii.

Ihan turhaan sitä vauhkona rahaa vuollaan.

Me ollaan ihmisiä vaan, sitten kun kuollaan.

Ei siinä oo eroo,

ei oo tyhmää ei neroo,

ei siveetä ja hutsuu,

kun Jumala kutsuu.

Mitä tekee Jeesukseen uskovat,

kun kuilut kasvaa ja jakaa porukat.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Rakkautta

on seurakunta – no joo on, mutta

ei synny uutta,

ei löydy totuutta,

ei kerry ansiopisteillä taivasosuutta.

Pitää sietää erilaisii ihmisii,

eiks nii,

ottaa kädestä kii

ja yhdessä kulkee

eikä ulos sulkee

ketään Jumalaa etsivää kulkurii.

JUMALAN LAHJOJA VEROTTOMANA KÄTEEN

JUMALAN LAHJOJA VEROTTOMANA KÄTEEN

Moottoritie on lavea tie ja sitä ajetaan vauhdilla. Ei siinä ehdi kuski paljon maisemia katsella, vaikka meluvalli vaihtuisikin välillä verkkoaitaan. Toista on kaidalla metsäpolulla, jossa kulkiessamme voimme pysähdellä ja katsella ympärillemme. Tunnemme tuoksut ja voimme omin käsin koskettaa kaikkea lähellämme olevaa..

Eräänä syksynä oli pyhäkoulussa aiheena lavea ja kaita tie. Oli metsämarjojen ja sienien poimimisen aika ja mieleeni tuli ajatus siitä, kunka nuo aivan ilmaiset Jumalan lahjat jäävät monelta vauhdilla moottoritietä ajavalta huomaamatta. Niille, jotka liikkuvat kävellen metsäpolkuja pitkin on luonnon sato käsien ulottuvilla. Voimme siirtää katseemme ruohikkoon, sammalmättäille ja puiden oksille. Ja siellä niitä lahjoja on: kantarelleja, mustikoita, pihlajanmarjoja.

Lavean tien kulkijalla on kiire. Trendit ja raha on tärkeää. Pitää tienata, jotta voi ajaa omalla autolla liikekeskusten marketteihin ostamaan pakattuja puolivalmisteita. Ei silloin tule mieleen kiittää Jumalaa kasvun antaneista sateista, auringonpaisteesta ja hyvästä sadosta. Kaupan hyllyjen ruokaa pidetään itsestään selvyytenä , ihmisten työn luonnollisena tuloksena. Ja on aivan hyväksyttävää, että kauppojen ruoka kuuluu niille, joilla on ostovoimaa.

Suomen metsissä on nyt taas ilmainen anti. Tarjolla on syötävää ja säilöttävää kaikille, jotka jalkautuvat poluille isommilta teiltä. Ei mene mitään osuutta valtioille tai pankeille niistä sienistä ja marjoista, jotka itse metsästä haetaan. Mutta Jumalan ilmaisesta lahjasta voi kiitollinen poimija kyllä antaa eteenpäin jotakin niille, jotka eivät itse pääse metsäpoluille kulkemaan.

JUHLAT LIVENÄ

JUHLAT LIVENÄ

Juhlat kuin juhlat aloitetaan maljan kohotuksella. Malja äidille, ylioppilaalle, hääparille, syntymäpäiväsankarille. Jokohan ripille päässeitäkin onnitellaan kuohuvilla juomilla. Itse konfirmoidut päivänsankarit vetäytyvät huhupuheiden mukaan lahjojen saamisen jälkeen puistoihin oluet ja siiderit kasseissa. En usko näiden juttujen kuitenkaan koskevan suurta joukkoa nuoria.

Eipä nuo aikuistenkaan juhlien juomatarjoilut aina alkumaljoihin jää. Kahvin ohessa ja sen jälkeen otetaan yhdet ja toiset pienet. Ruokajuomien jälkeen on vuorossa seurustelujuomat ja saunajuomat. Hauska yhdessäolo voi muuttua ikimuistamattomaksi tapahtumaksi, jota katsotaan myöhemmin vain toisten tallentamina kuvina. Huonolle käytökselle ei tarvita selityksiä, kun juhlitaan. Humalassa ei olla oikeasti yhdessä eikä läsnä.

Pidin 1980-luvulla Patastenmäessä ja Peltosaaressa Toivonliiton raittiuskerhoa. Niitä oli monessa koulussa Riihimäellä. Vuosisuunnitelmaan liitettävään kuvaukseen kerhosta merkitsin tavoitteeksi: Lapset oppivat olemaan yhdessä ja pitämään hauskaa ilman päihdyttäviä aineita. Pidän sitä vieläkin yhtenä tärkeänä kasvatustavoitteena.

Juhlimisen malli tulee kotoa ja läheisiltä aikuisilta. En usko, että televisiosarjojen ja elokuvien merkitys on suuri. Jos niiden elämä siirtyisi todellisuuteen, nuorilla olisi myös malli sadoista eri tavoista tehdä murha. Motiivi juhlimiseen on onneksi voimakkaampi.

Raittiit juhlat eivät ole hyväksi vain lapsille. Perhejuhlat ovat parhaimmillaan sellaisia, että kaikki voivat olla yhdessä ja henkisesti läsnä. Eletään yhteisiä kokemuksia, joista pienien särähtelyjenkin jälkeen jää hyvä tunne. Yhteinen ilonpito ei ole aina ihan helppoa, sillä se edellyttää avoimmuutta, tutustumista ja toisten huomioon ottamista. Hyvässä seurassa voi olla turvallisesti spontaani, eikä humaltuminen tee ilosta sen aidompaa kuin selvin päin nauraminen. Hyvän tavan juhlia voi opetella. Sen voi opetella myös yhdessä lasten kanssa.

Näin meitä ravitaan

NÄIN MEITÄ RAVITAAN

Miksi kaikki lehdet kirjoittavat juuri nyt kuolemasta ja läheisten menettämisen tunteista?

Mistä syystä se on noussut esille juuri tässä kuussa, kun Mummo, mieheni äiti, jätti tämän elämän.

Niinhän se on, että huomiomme kiinnittyy kaiken ympäröivän elämän ja tietotulvan vilinässä siihen, mikä on meille omakohtaista. Silloin, kun odotin esikoistamme, oli Helsinki täynnä lastenvaunuja ja odottavia äitiä. Ja Riihimäki täyttyi koirista, kun saimme miniän ystävättären koiran hoitaaksemme.

Päivittäisen työmatkan varrelta huomaa polkupyörät silloin, kun miettii uuden hankkimista, pihakukat silloin, kun suunnittelee oman pihan istutuksia ja piipunsuojat, kun nuohooja on käynyt ja suositellut sellaisen hankkimista. Ja kevään odotus saa korvat kuulemaan talitiaisen, viherpeipon ja keltasirkun laulua. Mutta peipposen liverryksen kuulemisen jälkeen ne herkistyvät taas muille äänille.

Saman tapaista olen kokenut Raamatun lukemisessa. Sanan aika -kirjan tai Päivän tunnussanan tekstit tuntuvat kolahtavan usein kohdalle, koska irrallisista Raamatun kohdista nousevat esiin juuri ne, jotka osuvat omaan päivän tilanteeseen. Voi olla, että niitä tulkitseekin itselle sopivaksi, jos ja kun ei luettavana ole kokonaisia lukuja. Saarnatkin puhuttelevat minua varsin valikoiduin osin. Mutta onko se huono asia? Eikö siinä juuri näy, kuinka rikas kirja Raamattu voi olla. Se puhuttelee meitä henkilökohtaisesti ja tarpeidemme mukaisesti uudelleen ja uudelleen. Milloin lohduttaen, milloin rohkaisten; milloin kehottaen ja milloin armoa julistaen.

Tämän kuukauden aikana keskustelu on monen tutun ja ystävän kanssa mennyt meitä edeltäneen sukupolven kuoleman kohtaamiseen. Kiitollisuuden ja kaipauksen tunteet liikuttavat mieltä; välillä itkettävät ja välillä antavat syvän rauhan. Ja kuin kaiken huipennukseksi tänään, Marian päivänäkin, veisattiin messun ja koko Virsiviikon päätökseksi virsikirjan viimeinen virsi 632: Nyt ylös sieluni mullasta nouse tästä, jo riennä eteen taivaan valtaistuimen!

SELLAISENA KUIN OLET

SELLAISENA KUIN OLET

”Ripsien pidennykset ovat tulleet jäädäkseen.” Aamupostissa oli teemana kasvava kauneudenhoitoala. Juuri, kun olen päässyt ihmettelemästä, miten pienten lasten äidit hoitavat kotityönsä rakennekynsiensä kanssa, saan lukea, että on aivan tavallista liimauttaa jatkeita ripsiinsä. Hiusten värin vaihteleminen on jo ihan tavallista, lähes asusteen vaihtamiseen verrattavaa touhua. Mutta yhtä hyvin kuin toisilla on vapaus muutella imagoaan kivoilla pikku konsteilla niin minulla on lupa olla menemättä siihen leikkiin mukaan.

Miksi olen niin rajoittunut, että annan hiusteni olla sen väriset kuin ne juuresta kasvaessaan ovat. Ei se ole pelkkää ajan ja rahan säästöä, vaikka sitäkin siihen liittyy. Olen vaan tottunut olemaan luomutuote, enkä saa minkäänlaista nautintoa siinä, että vaihtaisin peilikuvaani radikaalisti aina silloin tällöin. Muoti ei tosiaankaan riitä motiiviksi. Tylsääkö? Ei ole, sillä on niin paljon muuta, jota voin käsieni ja mielikuvitukseni avulla tehdä.

Koska käytän käsiäni kaikenlaiseen tekemiseen tiskaamisesta askarteluun ja koiran rapsutuksesta kitaran näppäilyyn, en voisi kuvitellakaan pyhittää kynsiäni kauneudelle. Se olkoon toisten harrastus. Naisten hemmottelupäivät eivät ole minua varten, jos niihin liittyy itsensä ehostamista. Jos haluan hemmotella itseäni, menen ennemmin luontoon tai vaikkapa konserttiin.

Olen miettinyt, johtuuko poikkeava naiseuteni kotikasvatuksesta, koska myöskään sisarteni harrastuksiin ei oman luonnollisen ulkonäön muokkaaminen kuulu. Lapsuutemme naiset olivat kauniita ilman laittamistakin. Luottamus oman minän arvoon omana persoonana niin ulkonäön, temperamentin kuin muidenkin ominaisuuksien osalta kuuluu kristityn arvomaailmaan. Jumalakin hyväksyy meidät. Murrosiän ulkonäkökriiseistä päästiin yli henkisen ja hengellisen kasvun myötä, eikä kosmetiikkaa ostamalla.

Kun toisluokkalainen tyttö onnellisena kertoo harjoittelevansa jo äitinsä kanssa meikkaamista, en voi pitää sitä pahana. Se on äitiä ja tyttöä toisiinsa lähentävää puuhaa siinä missä leipominen tai kasvimaan hoito. Mutta tarpeellisena en sitä osaa pitää. Lapsellekin olisi hyvä kertoa, että olet ihana juuri sellaisena kuin olet.

KUIN LAPSI LEIKKIMÄÄN

Joulujuhlissa tuli taas lauletuksi, että vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään. Riihimäen kaupungin vapaaehtoistyön keskuksessa, Virsussa, on seinällä jonkun oivallus, joka kuuluu tähän tapaan: Emme ole leikkimättä siksi, että olemme vanhoja vaan olemme vanhoja siksi, että emme enää leiki. Tiedetään, että mielikuvituksella ja huumorilla on osuutta elämän laatuun.

Meillä oli koulussa lelupäivä. Huolestuin siitä, kun lasten nukeilla ja muilla leluilla ei ollut kaikilla edes nimiä. Osa leluista oli aikuisten lapsille tekemien TV-sarjojen ja elokuvien jo valmiiksi luomia hahmoja. Ajattelin, miten leluille valmiiksi annetut ominaisuudet ja toimintamallit kahlitsevat leikkimistä. Leikeissähän pitäisi saada työstää omassa elämässä tapahtuvia asioita, käsitellä yhdessä maailman ilmiöitä ja harjoitella toisten lasten kanssa sosiaalisen elämän taitoja. (Jopas kuulostaa hauskalta!)
Seuraavalla viikolla rauhoituin. Käsityötunnilla tehdyt punatulkuiksi aiotut tupsut saivat ekaluokkalaisten käsissä mitä erilaisempia rooleja. Niille juteltiin ja niille tehtiin koteja. Ne myös taistelivat ja syöksyivät rotkoihin. Luultavasti kaikki angry birdsit ja barbietkin saavat leikeissä uuden elämän ihan lasten omista päistä ja sydämistä. Aikuisten markkinointikikat eivät lapsen silmin maailmaa katselevan ajattelua ja mielikuvitusta pysty sittenkään tappamaan, jos lasten omille leikeille annetaan aikaa.

Jeesus asetti opetuslasten keskelle lapsen esimerkiksi ihan toisesta syystä. Mutta eikö myös pienen lapsen nähtyjen, kuultujen ja koettujen asioiden mielessä työstäminen ole meille aikuisille hyvä esimerkki. Kaikkia meille tyrkytettyjä asioita ei pidä ottaa sellaisenaan heti omaksi. Niitä voi vähän toisten kanssa jutellen ja leikkien työstää. Siten hetkellisistä villityksistä erottuu vakavasti otettavat, meille hyvät asiat, joista paarhaat kantavat meitä pitkään elämässä eteenpäin. Ei leikki ole kiellettyä hengellisenkään elämän hoitamisessa.